Tää on kirjaimellisesti ensimmäinen "me-time" hetkeen.
Oon asunut täällä nyt melkein kaks kuukautta ja lähes joka päivä oon ryntäillyt paikasta toiseen välillä rauhassa, välillä kiireessä, välillä omasta tahdosta ja joskus oli vaan pakko. Vaikka jotkut päivät täällä eteneekin alahuulta purren ja väsymys on pahempi kun koskaan, oon oikeasti nauttinut täysin sydämin joka ikisestä hetkestä jotka oon saanut täällä Atlantin toisella puolella viettää.
Normaali arkipäivä oli aluks todella raskas. Mulla soi joka kouluaamu 5:15 herätyskello; Nyt kun alkuinnostus High Schoolia kohtaan on alkanut jo hiipumaan on toi kyseinen ääni se jota vihaan täällä kaikista eniten.
Se, että pitää kokoajan pyörittää kahta kieltä päässä kääntyy useesti rasituksen puolelle. Kun matikka, historia ja äikkä on englanniks, tuun usein turhautuneeks siitä kun en välillä ymmärrä mistä puhutaan ja kukaan ei oikeestaan ees osaa auttaa mua siinä tilanteessa. (onneks noi on mun ainoot lukuaineet! :-D) Google translate on mun paras kaveri, mutta ei aina oo luottamuksen arvonen sekään.
Vaikka oonkin joutunut monta kertaa total blackoutin uhriksi, on mun englannin puhuminen jo sujuvampaa eikä enään tarvitse miettiä etukäteen jokasta lausetta minkä suustaan aikoo päästää. Paras tapa oppia on oikeesti vaan kuunnella muiden puhetta ja ottaa mallia! Enkä tarkota nyt niitä enkuntunnilla ääninauhalta puhuvia suomalaisia.
Meillä oli pari viikkoa sitten tapaaminen muiden ICES vaihtareiden kanssa (ICES on mun Amerikan järjestö!). Siellä kerrattiin periaatteessa samat asiat mitä valmennustilaisuuksissa Suomessa ja Soft landing campilla New Yorkissa. Parasta oli tavata muita vaihtareita ympäri maailmaa ja erityisesti kaikki muut suomalaiset jotka viettää vuottaan täällä Texasissa. Jos joiden niin heidän kans oon vaihtanut kuulumisia lähes joka päivä. Puhuttavaa riittää koska ollaan kaikki samassa veneessä!
Se, että liityin koulun futisjoukkueeseen, on ollut yks mun parhaimpia valintoja täällä. Kun ekan kerran astuin muiden futareiden kanssa samasta ovesta sisään, en olis voinut onnellisempi siitä kuinka hyvin mut otettiin siihen joukkueeseen vastaan. Suurin osa mun amerikkalaisista kavereista on juurikin tosta jengistä. Mulla on futista joka päivä koulussa ja kun kausi käynnistyy alkaa mulla myös harkat joka päivä koulun jälkeen. En malta oottaa, toi porukka on ihan paras! (Vaikka valmentaja pistääkin mut välillä koville.)
Oon saanut kavereita myös muilta tunneilta, koska ihmiset täällä tarjoo koko ajan apua ja on muutenkin niin kohteliaita! Lisäksi kaikki on tosi kiinnostuneita mun kotimaasta, sillä osa ei oo koskaan edes kuullut Suomesta. Yks mun kavereista kysyi että juhlitaanko me 4th of July, mikä on siis Amerikan itsenäisyyspäivä! Ja oli tosi hämmentynyt kun sanoin että meillä on ihan omakin :-D.
On ihan parasta kun käytävillä muut oppilaat jo moikkailee ja tuntee mut! Tunnen olevani jo osa yhteisöä vaikka on vielä yli 2000 oppilasta ketä ei varmaan edes tiedä että oon olemassa.
En oo ehtinyt olla täällä edes kahta kuukautta ja oon jo kokenut vaikka ja mitä. Mun perhe on vienyt mua paikasta toiseen ja kaverit on jonossa seuraavana. Päivät vaihtuu täällä silmiä räpäyttämällä ja tuntuu etten ehdi pysähtyä ollenkaan. En sano, että se olis huono juttu! Jos vaan istuisin kotona puhelin liimautuneena kämmeneen olisin aika varma että koti-ikävä iskis aika äkkiä.
Oon soitellut mun perheelle ja kavereille about kerran viikossa ja se oli määrä jota myös vaihtarijärjestö suositteli. Vaikka mulla onkin uus elämä täällä, on aina ihana vaihtaa kuulumisia oman perheen kanssa ja kaverit kertoo aina innoissaan mitä oon missannut. Vaikka välillä harmittaakin etten enää oo mukana niiden menoissa, mietin vaan sitä mahdollisuutta minkä just mä oon saanut ja kuinka paljon saan nähdä ja kokea täällä.
Oon myös huomannut, että mun elämä täällä on hiljattain alkanut tuntumaan normaalilta arjelta eikä enää tunnu että olisin vaan lomalla. Enää ei tunnu et asuisin vaan jossain hotellissa väliaikasesti, vaan oma sänky tuntuu jo oikeesti omalta ja mun vaatekaappikin alkaa näyttää jo vaarallisen täydeltä (miten saan noi kaikki kengät ja paidat Suomeen??). Lisäksi voin jo heittää täällä rennosti läppää perheen kanssa pelkäämättä että joku loukkaantuu ja muutenkin pidän heitä jo mun toisena perheenä! Miten voikaan käydä niin hyvä tuuri että huumori kohtaa ja muutenkin on niin paljon yhteisiä asioita ❤ Tanssittiin meinaan eilen koko perheen kanssa balettia dinnerin jälkeen (koska miksi ei?) ja aina kun katotaan America's got talent on kauhee kisa päällä ketä arvaa Mel B:n hiustenvärin oikein!
Koska mun olo on niin kotoisa täällä, ei mulla oo koti-ikävää ollut lähes lainkaan. En myöskään oo kokenut mitään kulttuurishokkia mitä toistettiin koko ajan Suomessa valmennustilaisuuksissa.
Ehkä se, että mulla on täällä niin paljon kavereita, ihan paras perhe ja paljon tekemistä on syitä siihen miks koti-Suomi ei oo se ensimmäinen asia mun mielessä -- se on ehkä jopa alimmainen. Oon nyt täällä, ja palaan Suomeen hieman yli kahdeksan kuukauden päästä!
Tiivistettynä mulla on vieläkin kaikki hyvin. Sukulaiset ja kaverit ja muut jotka välittää: En vois olla onnellisempi!!
Ida
Se, että pitää kokoajan pyörittää kahta kieltä päässä kääntyy useesti rasituksen puolelle. Kun matikka, historia ja äikkä on englanniks, tuun usein turhautuneeks siitä kun en välillä ymmärrä mistä puhutaan ja kukaan ei oikeestaan ees osaa auttaa mua siinä tilanteessa. (onneks noi on mun ainoot lukuaineet! :-D) Google translate on mun paras kaveri, mutta ei aina oo luottamuksen arvonen sekään.
Vaikka oonkin joutunut monta kertaa total blackoutin uhriksi, on mun englannin puhuminen jo sujuvampaa eikä enään tarvitse miettiä etukäteen jokasta lausetta minkä suustaan aikoo päästää. Paras tapa oppia on oikeesti vaan kuunnella muiden puhetta ja ottaa mallia! Enkä tarkota nyt niitä enkuntunnilla ääninauhalta puhuvia suomalaisia.
Oon saanut kavereita myös muilta tunneilta, koska ihmiset täällä tarjoo koko ajan apua ja on muutenkin niin kohteliaita! Lisäksi kaikki on tosi kiinnostuneita mun kotimaasta, sillä osa ei oo koskaan edes kuullut Suomesta. Yks mun kavereista kysyi että juhlitaanko me 4th of July, mikä on siis Amerikan itsenäisyyspäivä! Ja oli tosi hämmentynyt kun sanoin että meillä on ihan omakin :-D.
On ihan parasta kun käytävillä muut oppilaat jo moikkailee ja tuntee mut! Tunnen olevani jo osa yhteisöä vaikka on vielä yli 2000 oppilasta ketä ei varmaan edes tiedä että oon olemassa.
Oon soitellut mun perheelle ja kavereille about kerran viikossa ja se oli määrä jota myös vaihtarijärjestö suositteli. Vaikka mulla onkin uus elämä täällä, on aina ihana vaihtaa kuulumisia oman perheen kanssa ja kaverit kertoo aina innoissaan mitä oon missannut. Vaikka välillä harmittaakin etten enää oo mukana niiden menoissa, mietin vaan sitä mahdollisuutta minkä just mä oon saanut ja kuinka paljon saan nähdä ja kokea täällä.
Oon myös huomannut, että mun elämä täällä on hiljattain alkanut tuntumaan normaalilta arjelta eikä enää tunnu että olisin vaan lomalla. Enää ei tunnu et asuisin vaan jossain hotellissa väliaikasesti, vaan oma sänky tuntuu jo oikeesti omalta ja mun vaatekaappikin alkaa näyttää jo vaarallisen täydeltä (miten saan noi kaikki kengät ja paidat Suomeen??). Lisäksi voin jo heittää täällä rennosti läppää perheen kanssa pelkäämättä että joku loukkaantuu ja muutenkin pidän heitä jo mun toisena perheenä! Miten voikaan käydä niin hyvä tuuri että huumori kohtaa ja muutenkin on niin paljon yhteisiä asioita ❤ Tanssittiin meinaan eilen koko perheen kanssa balettia dinnerin jälkeen (koska miksi ei?) ja aina kun katotaan America's got talent on kauhee kisa päällä ketä arvaa Mel B:n hiustenvärin oikein!
Koska mun olo on niin kotoisa täällä, ei mulla oo koti-ikävää ollut lähes lainkaan. En myöskään oo kokenut mitään kulttuurishokkia mitä toistettiin koko ajan Suomessa valmennustilaisuuksissa.
Ehkä se, että mulla on täällä niin paljon kavereita, ihan paras perhe ja paljon tekemistä on syitä siihen miks koti-Suomi ei oo se ensimmäinen asia mun mielessä -- se on ehkä jopa alimmainen. Oon nyt täällä, ja palaan Suomeen hieman yli kahdeksan kuukauden päästä!
Tiivistettynä mulla on vieläkin kaikki hyvin. Sukulaiset ja kaverit ja muut jotka välittää: En vois olla onnellisempi!!
Ida
