Jätin Suomen 165 päivää sitten. Melkein puoli vuotta oon puhunut pelkästään englantia, käynyt amerikkalaista koulua ja kerännyt uusia kokemuksia.
Lähdin maailmalle pääasiassa tietämättömänä mitä tulevan pitää, ja mun sydän alkaa vieläkin lyömään kovempaa miettiessäni sitä hetkeä kun halasin mun perhettä viimeisen kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä. Sydämen särki se kun mun läheisimmät ystävät odotti kyyneleet silmissä oven takana kun sen heille viimeisen kerran ennen lähtöä avasin. Ja se kun sukulaiset itkua pidätellen sanoivat hyvästit.
Mua ei sillon edes itkettänyt - ei lentokentällä eikä kotona kun hyvästelin veljen ja kaverit. Ehkä olin vaan niin innoissani siitä uudesta elämästä minkä ihan juuri tulisin aloittamaan.
"Nauti joka hetkestä ja koita olla miettimättä meitä täällä Suomessa"
.. oli ohje jonka kuulin moneen otteeseen ja siitä oon pitänyt kiinni. Alamäkeä laskiessa oon miettinyt miks tähän ryhdyin ja mitä tulin täältä hakemaan. Takaisin ylämäkeä kiivetessä oon ollut iloisempi kuin koskaan ja pelännyt paluuta takaisin. Nykyään tää on suurimmaksi osaksi tasaista polkua joka saa mut hymyilemään mitä leveämmin.
"Friends are the siblings God never gave to us"
Mulla on täällä niin paljon hyviä kavereita kenen kanssa oon viettänyt niin monta hyvää hetkeä. Ne ei kuitenkaan voita niitä, kenen kanssa oon jo vuosia viettänyt arkipäivät koulussa ja viikonloput miten ikinä keksittiinkään. Se mikä mut täällä saa tuntemaan koti-ikävää, on se fakta että ne jatkoi sitä tuttua ja turvallista Suomi -elämää ilman mua. Näiden ihmisten kanssa mä oon nauranut vedet silmissä mitä tyhmimmille asioille ja itkenyt yhdessä kun elämä haistattelee takaisin.
Varsinkin alkuvaiheilla pelkäsin olla täällä oma itseni koska olin vasta tutustumassa uusiin ihmisiin. Silloin kaipasin eniten mun parhaimpia ystäviä joiden kanssa mun ei tarvinnut miettiä mitä tein tai sanoin, koska he tunsivat mut niin hyvin. Täällä siitä äänekkäästä ilopilleri-idasta tuli vähän hiljaisempi ja varovaisempi, mikä sai mut ikävöimään kotia lähes kyyneliin saakka.
Nyt saan taas olla oma itseni - oon löytänyt ne ihmiset ketkä oikeasti haluaa olla mun seurassa ja nauraa mun jutuille lähes yhtä paljon kun kaverit Suomessa -- ja mä viihdyn myös heidän seurassa.
"Kuvan kerrallaan mä maalaan uuden tarinan"
Mun piti opetella elämään uudessa maassa, uudessa kulttuurissa. Uudessa kodissa, uudessa koulussa. Muutto uuteen perheeseen oli yksi rohkeimmista ja myös vaikeimmista asioista mitä oon tehnyt. Ne jutut mitä kotona tein ei ollutkaan enään niin ok ja täällä kuri on muutenkin todella paljon tiukempaa mihin mä olin tottunut kotona. Tuli ikävä terveellistä ja puhdasta Suomi -ruokaa, tasokasta Suomikoulua, sitä kuinka turvallinen maa Suomi on ja kuinka vapaasti sain liikkua paikasta toiseen. Aina kun törmään täällä tuohon kulttuurieroon, ikävöin Suomea ja varsinkin mun omaa perhettä. Mun perhe täällä on parempi mitä olisin osannut odottaa ja heidänkin kanssaan oon nauranut vatsakramppeihin asti. Täällä eläminen on niin paljon helpompaa heidän ansiosta ja oon siitä niin kiitollinen.
Mun äiti ja isä aina facetimeä puhuessa kysyy että onko ollut ikävä. Vastaan ei. Mutta ei se oo totta. Pienet yksityiskohdat saavat mut ikävöimään Suomea niin paljon että sattuu -- mutta en silti oo vielä valmis palaamaan kotiin. Jos saisin mahdollisuuden, en lähtisi. Niin paljon on vielä kesken.
Pyydän heitä myös aina näyttämään mun huoneen -- siten tiedän että se on mun ihan iki oma paikka minne palaan ihan kohta takaisin enkä lähde hetkeen. :-)
"Hey, mama, we gonna be alright
Dry those eyes"
Ida
