NÄIN JÄLKEENPÄIN

Mun on jo monesti pitänyt aloittaa kirjoittamaan tätä postausta. En oikeastaan oo joko tiennyt mistä aloittaa, tai sitten en oo vaan ehtinyt istahtaa koneen ääreen ja ajatella. Mulla on pää täynnä ajatuksia ja voisin puhua mun vaihtovuodesta viikkoja, mutta samalla mun kesä on ollut ehkä tapahtumatäyteisin vuosiin ja meni ohi silmiä räpäyttämällä.

Nyt oon taas palannut Poriin lukion penkille ja on aika palata normaaliin suomalaiseen arkeen.

Jotenkin mä silti haluaisin vielä miettiä ja muistella, ja kertoa vähän mitä mulla tällä hetkellä on päälimmäisenä mielessä.

"No miltä nyt tuntuu olla Suomessa?" on kysymys mitä oon kuullut tänä kesänä vähän liiankin monta kertaa. Ei siinä mitään pahaa ole -- tykkään vastata tohon kysymykseen. Kerron aina, että oli ihan mahtava vuosi, kauhea ikävä ja lähtisin heti takaisin jos voisin. 

Tässä miksi...

Tein hyvän valinnan ku päätin jättää lukion hetkeksi tauolle ja lähteä maailmalle. Hyvän valinnan tein myös siinä, että aloitin koulussa jalkapallon ja tanssin, panostin mun hakemukseen niin paljon että sain ihan uskomattoman perheen ja että keräsin rohkeuteni ja tein uusia kavereita, joista hetken päästä tuli mulle ihan aitoja sydänystäviä. Viimeisessä kuvassa on Zook ja Madison, jotka olivat mun ensimmäiset kaverit Amerikassa, ja heitä mä myös itkin eniten lähtiessäni. 

Uima-allaskuvassa on kaikki parhaimmat kaverit mun 18 -vuotis syntymäpäivillä. Loppuillasta toi allas oli ihan täynnä ihmisiä! Kuvissa on myös mun futisjoukkue, tanssiryhmä ja mun perhe kun lähdettiin meidän asuntoautomatkalle.

Me puhutaan kaikkien mun jenkkien kanssa vielä päivittäin ja puhuttavaa riittää ihan maasta taivaisiin. <3

Koin myös niin paljon enemmän mitä uskoin. Pääsin kiertämään ympäri Amerikan osavaltioita, koin hurrikaanin, Amerikkalaisen ruuan, kulttuurin ja ihmiset. High School oli ihan kuin elokuvista ja se tapa miten paikalliset vietti juhlapyhiä saa mut vieläkin hymyilemään sitä ajatellessani. Mulla on ikävä englannin kielen puhumista ja Suomea puhuessa menee sanat vähän sekasin. Finglish, yks lääkäri keksi ton ku se ei tienny mitä kieltä Suomessa puhutaan.

Opein myös itsestäni tosi paljon -- en oo enään se sama Ida joka vuos sitten kiipes lentokoneeseen ja lensi Atlantin yli. En myöskään oo Amerikka-Ida, en todellakaan. Pitää taas opetella uudestaan.

Oon paljon avarakatseisempi, tiedän enemmän ja oon rohkeampi. Kaverit sanoo ylisosiaaliseksi ja vähän positiivisemmaksi (!).

Positiivisuus johtunee siitä että vaihdossa mä opin pienien ja suurien ongelmien erot. Opin laskemaan kymmeneen jos ärsytti, etsimään vähän tyhmemmistäkin jutuista hyviä puolia ja kuuntelemaan muita. Asuessa ihan eri maassa, ihan erilaisessa kulttuurissa, sun pitää olla se joka myöntyy ja tutustuu ja kokeilee. Valittaminen, epäily ja poissulkeminen ei usein ollut vaihtoehtoja.

Oon myös paljon itsenäisempi -- osaan ratkoa jutut ilman kavereiden apua ja paniikki ei iske jos joudunkin olemaan tai kokemaan jotain yksin. Tuntemattomillekin ihmisille jutteleminen on nykyään paljon helpomaa. Kiitos Amerikan small talkille! :D

Opin myös miksi Suomi on niin kaunis maa. Meillä on upea luonto, neljä vuodenaikaa, hyvä koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto ja ruoka on terveellistä. Kaikkialle pääsee helposti ja lyhyessä ajassa ja ulkona ollessa yksin ei tarvi pelätä. Vaikka Amerikka veikin mun sydämen, löysi se tien myös koti-Suomeen takaisin. Mun kaksi kotia on ihan saman arvoisia, mutta kyllä mä aina tuun Suomeen kuulumaan, vaikka ulkomaille muutto on ollut mun unelmana jo pitkään.

"Travel far enough, you'll find yourself" pitää kyllä ihan täysin paikkansa. 

Mut olihan se hieno tunne kun vihdoin sain mun matkalaukut Helsinki-Vantaan lentokentällä ja avautuvien ovien takana hymyili mun ihan oma perhe. Itku siinä tuli ja halaukset ei ikinä oo tuntunut niin lämpimiltä <3 Kotipihassa odotti mummi ja ukki ja mun koirakin juoksi suoraan mun luo. Yllätin illalla myös mun kaverit ja mentiin ajelemaan ympäri Poria. Seuraavana päivänä oli mun paluubileet ja oli ihan mahtavaa taas nähdä mun kaikki ihanat kaverit! PUS!!

Myös kaikki Suomijutut tuntui ihan sika siisteiltä. Ruokakaupat, ihmiset, ravintolat (ei ne hinnat!!!), vaatekaupat, kesä, juhannus, jopa lukiokirjojen osto... Kaikki oli jotenkin niin erilaista mut silti tuttua.

Enemmän mulla iski kulttuurishokki kun palasin takaisin. Kyllä siellä rapakon toisella puolella ihmiset oli paljon ystävällisempiä ja puheliaampia, kaikki oli suurempaa ja hinnat oli paljon halvempia. Suomen juhannuskin läimäytti mua avokädellä naamaan kylmyydellään heti kun olin saapunut lämmöstä takaisin. 

Kesä loppu kun seinään mutta on se hienoo istuu koulun penkillä ja oikeasti oppia uusia asioita ja tuntea että koulunkäyminen merkitsee jotain. Mä vieläkin totuttelen, mutta oon kyllä todella onnellinen.

Toivottavasti tästä kirjoituksesta sai jotain selkoa! Haluaisitteko lukea postauksen, missä kerron mun Amerikan roadtripistä joka tehtiin host-perheen kanssa ihan loppuvuodesta? 

Ida

PROM 2018!!

Blogi on jäänyt vähän vähäisemmälle vaihtovuoden toisen puolen aikana. Tammikuussa kirjoitin postauksen koti-ikävästä, ja sen jälkeen seurasi neljän kuukauden hiljaisuus -- Sori! En lähtenyt kotiin, täällä on vaan vaikka ja mitä tekemistä! Teen varmasti postauksen tässä muutaman päivän sisään siitä mitä täällä Jenkeissä on tammikuun jälkeen tapahtunut, mutta nyt mä kerron teille meidän koulun Promista.

Prom oli yksi iso syy miksi halusin viettää vuoteni Amerikassa. Se on täällä todella iso juttu ja oppilaat koulussa puhuu siitä ihan koko kouluvuoden ajan. Ne on tanssiaiset jotka oli meidän koululla tarkoitettu senioreille, jotka valmistuvat tänävuonna. Mä pääsin mukaan käyttäessäni vaihtarikortin ja sainhan mä loppujenlopuksi vielä deitin. <3

Promia varten oli varattu juhlatila todella kauniista hotellista, joka sijaitsi Galvestonin rantakaupungissa noin 45 minuutin päästä Houstonista. Liput sinne oli $80 (jep!!) ja siellä tarjottiin eri ruokalajeja, tanssittiin, kruunattiin prom king ja queen ja otettiin paljon kuvia.

Ennen promia on tapana mennä ottamaan kuvia jonnekin yhdessä kaveriporukan kanssa ja sen jälkeen mennään syömään. Me syötiin italialaisessa ravintolassa, joka sijaitsi tässä kyseisessä hotellissa jossa prom järjestettiin.

Suurin osa vuokraa promia varten Beach Housen, jonne mennään tanssiaisten jälkeen juhlimaan. Kaikki pukeutuu jonkun teeman mukaisesti ja siellä vietetään koko prom viikonloppu. Maanantaina oli senior skip -day eli kukaan senioreista ei tullut kouluun.

Itse prom oli omasta mielestäni hyvin järjestetty, Juhlatila oli koristeltu kauniisti, kaikille riitti istumapaikkoja, ruoka oli hyvää ja yleinen tunnelma oli ihan kuin elokuvista. Yks miinus on musiikki mitä se dj soitti, sillä täällä puolella manteretta jengi kuuntelee tosi paljon rap -musiikkia. Mä ite en ole sen ystävä, joten mulla ei tanssijalka kamalasti alkanut vipattamaan. :D Oli kuitenkin ihan mahtava kokemus ja kavereiden kanssa hengaaminen on aina ollut mun lempipuuhaa. Rakastan myös laittautua juhliin ja vaikka pitkää mekkoa oli vähän tuskasta pitää päällä 30 asteen helteessä, oli se mulle ihana prinsessapäivä! <3

 Täällä on tapana ostaa pojalle ruusu rintaan ja tytölle käteen (corsage). 

Galveston oli todella kaunis ja sää oli mitä parhain, varsinkin auringonlaskun aikaan! Toinen suomalainen vaihtari Jenna oli myös mun promryhmässä.

 Monet menee laittamaan hiukset kampaajalle ja joillekin tehdään jopa meikki ammattilaisen puolesta. Mun onneksi mun host-äiti on hiusmestari joka teki mulle upean kampauksen (ja kynnet!) mä itse taiteilin mun oman meikin.

 Päästiin ottamaan kuvia hevosrattaisiin ihan yllättäen! 

 Tässä se kuuluisa promposal joka aiheuttaa kaikille miespuolisille enemmän tai vähemmän paineita! Yks ilta Tyler ilmestyi mun kotiovelle valmistumispuku päällä noiden kylttien kera. Hän oli kuulemma valmistellu noita pari viikkoa ja halus yllättää mut. Mulla ei alunperin pitänyt olla deittiä ja siks meiän vaatteet ei oikeestaan matchaa mut mitä väliä sillä sitten loppupelissä on. :-D "Ida, before you go back to Finland, will you finnish the schoolyear with me @ prom?"

Prom oli lauantaina, ja sunnuntaina mentiin kavereiden kanssa hengaamaan hotellin uima-altaalle ja shoppailemaan outlet -ostarille. Todella monet meni uimarannalle, mutta mähän en mun viiden tähden hotellin luksusuima-altaasta luovu, haha!

Ja eihän prom kauheesti elokuvista poikennut. Kaikilla oli tosi kauniita mekkoja ja jengi ilmestyi paikanpäälle niin limusiineilla kun fancyillä autoilla ja kaikilla näytti olevan kivaa. Korkkarit otin pois jalasta jo alkuillasta ja hauskin osa promia oli juhlatilan takaseinä joka oli peitetty tyttöjen korkokengillä jotka oli ilmeisesti vähän alkanut jo painamaan jalkapohjia.
Kun toi koko viikonloppu oli ohi, oli olo vähän tyhjä. Olin odottanut sitä niin paljon, ja yhtäkkiä se oli vaan ohi!

Ja mä vietän enää kuukauden Texasissa. Ajatus kotiinpalusta kummittelee mun takaraivossa päivittäin ja se oikeasti jopa vähän pelottaa. Se, että jätän kaiken taakseni tänne, pelottaa. Tää on ollut yksi mun elämäni parhaimmista päätöksistä ja en millään haluais että se loppuisi.

29 päivää!

Ida

Nobody said it was easy

Jätin Suomen 165 päivää sitten. Melkein puoli vuotta oon puhunut pelkästään englantia, käynyt amerikkalaista koulua ja kerännyt uusia kokemuksia.

 Lähdin maailmalle pääasiassa tietämättömänä mitä tulevan pitää, ja mun sydän alkaa vieläkin lyömään kovempaa miettiessäni sitä hetkeä kun halasin mun perhettä viimeisen kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä. Sydämen särki se kun mun läheisimmät ystävät odotti kyyneleet silmissä oven takana kun sen heille viimeisen kerran ennen lähtöä avasin. Ja se kun sukulaiset itkua pidätellen sanoivat hyvästit. 

Mua ei sillon edes itkettänyt - ei lentokentällä eikä kotona kun hyvästelin veljen ja kaverit. Ehkä olin vaan niin innoissani siitä uudesta elämästä minkä ihan juuri tulisin aloittamaan. 

"Nauti joka hetkestä ja koita olla miettimättä meitä täällä Suomessa"

.. oli ohje jonka kuulin moneen otteeseen ja siitä oon pitänyt kiinni. Alamäkeä laskiessa oon miettinyt miks tähän ryhdyin ja mitä tulin täältä hakemaan. Takaisin ylämäkeä kiivetessä oon ollut iloisempi kuin koskaan ja pelännyt paluuta takaisin. Nykyään tää on suurimmaksi osaksi tasaista polkua joka saa mut hymyilemään mitä leveämmin.

"Friends are the siblings God never gave to us"

Mulla on täällä niin paljon hyviä kavereita kenen kanssa oon viettänyt niin monta hyvää hetkeä. Ne ei kuitenkaan voita niitä, kenen kanssa oon jo vuosia viettänyt arkipäivät koulussa ja viikonloput miten ikinä keksittiinkään. Se mikä mut täällä saa tuntemaan koti-ikävää, on se fakta että ne jatkoi sitä tuttua ja turvallista Suomi -elämää ilman mua. Näiden ihmisten kanssa mä oon nauranut vedet silmissä mitä tyhmimmille asioille ja itkenyt yhdessä kun elämä haistattelee takaisin.

Varsinkin alkuvaiheilla pelkäsin olla täällä oma itseni koska olin vasta tutustumassa uusiin ihmisiin. Silloin kaipasin eniten mun parhaimpia ystäviä joiden kanssa mun ei tarvinnut miettiä mitä tein tai sanoin, koska he tunsivat mut niin hyvin. Täällä siitä äänekkäästä ilopilleri-idasta tuli vähän hiljaisempi ja varovaisempi, mikä sai mut ikävöimään kotia lähes kyyneliin saakka.

Nyt saan taas olla oma itseni - oon löytänyt ne ihmiset ketkä oikeasti haluaa olla mun seurassa ja nauraa mun jutuille lähes yhtä paljon kun kaverit Suomessa -- ja mä viihdyn myös heidän seurassa.

"Kuvan kerrallaan mä maalaan uuden tarinan"

Mun piti opetella elämään uudessa maassa, uudessa kulttuurissa. Uudessa kodissa, uudessa koulussa. Muutto uuteen perheeseen oli yksi rohkeimmista ja myös vaikeimmista asioista mitä oon tehnyt. Ne jutut mitä kotona tein ei ollutkaan enään niin ok ja täällä kuri on muutenkin todella paljon tiukempaa mihin mä olin tottunut kotona. Tuli ikävä terveellistä ja puhdasta Suomi -ruokaa, tasokasta Suomikoulua, sitä kuinka turvallinen maa Suomi on ja kuinka vapaasti sain liikkua paikasta toiseen. Aina kun törmään täällä tuohon kulttuurieroon, ikävöin Suomea ja varsinkin mun omaa perhettä. Mun perhe täällä on parempi mitä olisin osannut odottaa ja heidänkin kanssaan oon nauranut vatsakramppeihin asti. Täällä eläminen on niin paljon helpompaa heidän ansiosta ja oon siitä niin kiitollinen.

Mun äiti ja isä aina facetimeä puhuessa kysyy että onko ollut ikävä. Vastaan ei. Mutta ei se oo totta. Pienet yksityiskohdat saavat mut ikävöimään Suomea niin paljon että sattuu -- mutta en silti oo vielä valmis palaamaan kotiin. Jos saisin mahdollisuuden, en lähtisi. Niin paljon on vielä kesken.

Pyydän heitä myös aina näyttämään mun huoneen -- siten tiedän että se on mun ihan iki oma paikka minne palaan ihan kohta takaisin enkä lähde hetkeen. :-)

"Hey, mama, we gonna be alright
Dry those eyes"

Ida